Karonkkapäivä. Taivaan Pankon perjantainen ennakkoesitys ja Kajaanin Runoviikon lauantain ensi-ilta Sissilinnassa ohitse. Jäävi olen ehkä sanomaan, mutta mielestäni molemmat esitykset menivät eri hienosti. No, jännityksen takia unohdin Kajaanissa sanoa esitykseni alussa siteeraamaani lähteen (Jean-Luc Nancy & Tunkeilija), mutta sellaista sattuu, lennossa säädetään.
Kaikissa esityksissä on tapahtunut jotain kontrolloimatonta. Se on hyvä. Tänään kuulin näyttämöverhon taakse, kuinka Einon esityksen aikana muuttolaatikoista rakennettu Baabelin torni romahti. Heti tiesin, että juuri noin sen pitikin mennä.
Esityspaikat olivat toistensa vastakohtia ja siksi esitykset hyvin erilaisia tunnelmiltaan. Taivaan Pankolla vedimme shown lehminiitun keskelle rakennetulla lavalla, vajaan kymmenen haapapuun muodostamassa haavikossa. Yksi haapa on jätetty kasvamaan lavan keskelle. Se on uljas. Olisi ollut rikos kaataa se taiteen tieltä. Oltiin auki yleisölle. Nähtiin katseet. Reaktiot.
Kajaanissa olimme teatterillisemmissa olosuhteissa. Korotettua lavaa ei onneksi ollut, vaan amfiteatterimainen nouseva tila, mutta mustaan pimeyteen me puhuimme (tai huusimme). Joitain hahmoja erottui hämärässä, silmät, katseet siitä edestä. (Näyttelijän lavayksinäisyydestä haluaisin tietää nyt enemmän. Mihin hän puhuu, silloin kun hän puhuu pimeyteen, ei vastanäyttelijälle?)
Nyt olen väsynyt, raukea ja rauhoittunut. Hämmentynyt. Vajaan viikon hyperintensiivinen työpajatyöskentely on ohi. Takana ovat myös Aurin vetämät aamupalanjälkeiset, israelilaisen Gaga-tekniikan mukaiset treenit (http://gagapeople.com/english/). Olemme uineet hunajassa, olemme lähes särkyneet kristallina, olemme antaneet jonkin ruumiinosan, vaikkapa nenän, viedä liikettä eteenpäin. Olemme olleet matoja. Pikkiriikkisiä sisäisen grooven läkähdyttämiä olentoja. Olemme harpponeet vaarojen ylitse, olemme ryntäilleet toistemme ohitse, väistäneet viime hetkellä.
Entä millaista on olla keskellä pikkurillin ja pottuvarpaan välistä valtataistelua? Siitäkin tiedän nyt jotain.
Ilman peilejä, kontrollia, silmät auki, läsnä.
Ilo: tällä yhdellä sanalla tätä kuvaisin, eikä sekään ihan osu.
Auri ja Valtteri ovat olleet upeita opettajia. Turvallinen olo alusta loppuun saakka. Välillä on pelottanut perkeleesti, esimerkiksi silloin kun tehtäväkseni annettiin kasaan rutistuminen estradilla ihmisten edessä, enkä ollut edes turkkalaisesti verkkareissa vaan brassikokotin höyhenissä ja sulissa. Mutta niin minä sitten rutistuin, ja hajosin kristallina, ja tanssin Luiz Inácio Lula da Silvan kunniaksi pallealla. Tästäkin tiedän nyt jotain, vähän.
Henriikka ja Labyrintti, Eino ja Tekniikan maailmat, Jaakko ja Vuosisatani epilogi, osa I, aerobisia harjoitteita. Korva-, silmä ja aivomatoja loppuelämän tarpeisiin. Lihasmuistoja.
Jotenkin hiukkasen orpoa lähteä huomenna.
Kaikissa esityksissä on tapahtunut jotain kontrolloimatonta. Se on hyvä. Tänään kuulin näyttämöverhon taakse, kuinka Einon esityksen aikana muuttolaatikoista rakennettu Baabelin torni romahti. Heti tiesin, että juuri noin sen pitikin mennä.
Esityspaikat olivat toistensa vastakohtia ja siksi esitykset hyvin erilaisia tunnelmiltaan. Taivaan Pankolla vedimme shown lehminiitun keskelle rakennetulla lavalla, vajaan kymmenen haapapuun muodostamassa haavikossa. Yksi haapa on jätetty kasvamaan lavan keskelle. Se on uljas. Olisi ollut rikos kaataa se taiteen tieltä. Oltiin auki yleisölle. Nähtiin katseet. Reaktiot.
Harkat. Tanssijat ovat teipanneet kännyköitä puuhun.
Kajaanissa olimme teatterillisemmissa olosuhteissa. Korotettua lavaa ei onneksi ollut, vaan amfiteatterimainen nouseva tila, mutta mustaan pimeyteen me puhuimme (tai huusimme). Joitain hahmoja erottui hämärässä, silmät, katseet siitä edestä. (Näyttelijän lavayksinäisyydestä haluaisin tietää nyt enemmän. Mihin hän puhuu, silloin kun hän puhuu pimeyteen, ei vastanäyttelijälle?)
Nyt olen väsynyt, raukea ja rauhoittunut. Hämmentynyt. Vajaan viikon hyperintensiivinen työpajatyöskentely on ohi. Takana ovat myös Aurin vetämät aamupalanjälkeiset, israelilaisen Gaga-tekniikan mukaiset treenit (http://gagapeople.com/english/). Olemme uineet hunajassa, olemme lähes särkyneet kristallina, olemme antaneet jonkin ruumiinosan, vaikkapa nenän, viedä liikettä eteenpäin. Olemme olleet matoja. Pikkiriikkisiä sisäisen grooven läkähdyttämiä olentoja. Olemme harpponeet vaarojen ylitse, olemme ryntäilleet toistemme ohitse, väistäneet viime hetkellä.
Entä millaista on olla keskellä pikkurillin ja pottuvarpaan välistä valtataistelua? Siitäkin tiedän nyt jotain.
Ilman peilejä, kontrollia, silmät auki, läsnä.
Ilo: tällä yhdellä sanalla tätä kuvaisin, eikä sekään ihan osu.
Auri ja Valtteri ovat olleet upeita opettajia. Turvallinen olo alusta loppuun saakka. Välillä on pelottanut perkeleesti, esimerkiksi silloin kun tehtäväkseni annettiin kasaan rutistuminen estradilla ihmisten edessä, enkä ollut edes turkkalaisesti verkkareissa vaan brassikokotin höyhenissä ja sulissa. Mutta niin minä sitten rutistuin, ja hajosin kristallina, ja tanssin Luiz Inácio Lula da Silvan kunniaksi pallealla. Tästäkin tiedän nyt jotain, vähän.
Henriikka ja Labyrintti, Eino ja Tekniikan maailmat, Jaakko ja Vuosisatani epilogi, osa I, aerobisia harjoitteita. Korva-, silmä ja aivomatoja loppuelämän tarpeisiin. Lihasmuistoja.
Jotenkin hiukkasen orpoa lähteä huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti